Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.
"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi tuolissaan.
"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta ylös, — "niin sinun täytyy" — ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, — he tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra ylioppilas?"
"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas, hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.
"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori, nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.
"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. — Mitä joutavaa! Ei nyt mitään vastahakoisuutta, — saattepa nähdä, että se on teille hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään muualla.
Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia, eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat, panivat he ne jälleen kokoon.
"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat, Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi voidaan? — mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.
"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin saamme nähdä kuka tanssii paraiten — pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."