"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas, pudistaen päätänsä.
"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia — eikö täällä ole ketään, joka pyytäisi ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä
Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään
Ainoa ja toista pientä tyttöä.
"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.
"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin.
"Kiitos, minä en tanssi."
"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä, saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?" kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä veitikkamaisesti.
"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.
"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.
"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis ylioppilas."
Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin! Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä", vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen oli pudistanut päätänsä.