"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.
"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan, jonne häntä juuri pyydettiin.
Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön, joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki, tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?" kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, — niin hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". — "No, onko se totta, niin tahdon minäkin koettaa"; — "ja minä" — "ja minä". Ylioppilas oli oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.
"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen hänen korvaan.
"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin kirkossa.
"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.
"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun ylioppilas on täällä."
"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä", vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.
"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.