"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.
Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.
"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino — — niin, kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen — — — ei, nainen on selittämätön luontokappale —"
Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo. Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.
Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin, matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.
"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.
"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? —
Teitä tervehtimään".
Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.
"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta,
Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan
olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani.
Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"
Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti. He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.