"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.
"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen — en muuten luullut, että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.
"En tosin — minä vaan otaksuin, että…" sanoi Mathilda käännellen pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain, Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."
Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.
"A-ha —" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli
Mathildan, joka haukotteli.
"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.
Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen, niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan, eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.
Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.
"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain kauniimpaa."
"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta," vastasi Aino päättävästi.