"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta jotain täältä puuttuu."
"Ja mitä se on?"
"Menkää naimisiin."
"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin tarpeellista?"
"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten — niin, katsokaa, tuossa on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä kaikkea voisi nainen parantaa."
"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti, "enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."
"Oi — hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi
Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.
Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan pitänyt tuosta.
"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan lähti hän pois huoneesta.
Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan käsivarteen.