"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt hänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa, että tulitte meitä katsomaan."
Ja taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista vanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: "voi, tämä on pastorin tytär", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan mökkiinsä.
Heidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: "Te teitte tänään hyvän työn, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin, että te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka jo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä päivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid — kenpä voisi, häntä nähdessään, luulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; — niin halvalta ja vähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän. Hän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä sentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas maanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille, vaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon pitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi kuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on tehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja on rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä, seisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin varmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties tarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen kuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa — mutta ei kukaan ole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen."
Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.
"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään", sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata itsensä."
Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin olisi siellä nähnyt jotakin.
"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta. Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa, likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät, tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa. Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä, mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."
Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti vaan eteensä.
"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa; silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja, ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen, virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti, sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"
Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon sydämmeen.