"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme, jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä, uskallanko sanon ajatukseni?"
"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.
"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä, vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino neiti?"
Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka; siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:
"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."
Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.
"Aino, — kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien. Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti vielä huoneen ikkunasta.
Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.
"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, hyvä Jumala! — — tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, — anna minulle anteeksi, Jumalani — — Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja auta minua rakastamaan isääni!"
Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa painaen päänsä kirjaansa.