Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet tullut takaisin?"
Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse ilmoittanut sydämmensä tunteita."
"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" — ja Mathilda oikein nauraa hohotti. "Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan." Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin ärsytetty eläin häkissään.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä kosinut sinua?"
"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät. Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä, pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."
Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta
Aino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.
Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.
"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas isän polville.
Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.
"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaa
Ainoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"