"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua, minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."
Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä, pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä silmiään, sanoen lempeästi:
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."
Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.
"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse; mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."
Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä sylissä.
Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"
Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan tuota melua.
"Oi, — se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.
Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.