"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin, kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."
Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.
"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta lämpimästi:
"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."
Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki katsahti häneen lempeästi.
"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän rinnallanne — niin — niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti? voitteko rakastaa minua?"
Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.
* * * * *
Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän iloiset kasvonsa.
"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja loistoa?" kysyi Erkki.