Iloinen ystäväsi
N. N."
Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin muuttua — mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"
Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.
Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä, Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."
Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen päin.
"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas ylioppilas."
"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.
"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte, että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.
"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.
Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.