Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen: "huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä hänellä voisi olla kerrottavaa!
Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan. Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo avaamaan ovea.
"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen, nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.
"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla sisään — paikalla."
"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä saappaita, niin — saat ottaa nekin. Ja — hiljaa — kuules, Maria! huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.
"Ei kestä kiittää, — nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki, huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.
Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla edestakaisin lattialla.
Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:
"Hyvä ystävä!
Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua, että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni, ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta, voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi. Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista, joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit, silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot, semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit, että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi. Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies, miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille, mikä on suurta ja jaloa. — Niin, minä en nyt ole sillä tuulella, että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan luota sinuun.