"Mathilda ei ole minun ystäväni."
"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"
"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo pitkä aika."
Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena, näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.
"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä enemmän.
"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.
"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko kesän?"
"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."
Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui molemmin käsin Ainon käteen.
"Tottako puhutte, Aino? — jos te olette jättänyt muutkin entiset mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa — — mutta en — — en — en voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."