"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.
Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.
Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli etsinyt ja kaivannut.
Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.
Seitsemäs luku.
Voitto.
Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka käveli yksin.
"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.
"Ketä tarkoitatte?"
"Neiti Ravn'ia tietysti."