Dina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin luo… Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut mitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina vaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.
XXI.
Viisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina ollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat kuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut. Ei hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi kiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin rohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:
— Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja purskahti hillittömään itkuun.
Kun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin palttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän potkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:
— Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!
— Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! — huudahti Dina epätoivoisena.
— Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. — Ulos, ennenkuin minä tartun sinuun käsin!
Hänen äänensä värisi raivosta.
— Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.