— Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.
— Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori ja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden musertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert, tukekaamme häntä, minkä voimme.
— Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.
— Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. — Rupean tulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti, Dina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös. Vanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan käsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle keppiinsä nojaten.
— Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko sinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän käden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme joku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä tehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.
— Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.
— Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa onnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon kärsimyksiä ihmissydän voi kestää.
Nainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.
— Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta? Hänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä oli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen oli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli vielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin elää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme masentuko liian pian.
Dinaa loukkasi tämä vertailu.