— Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.
Nainen katsoi häntä ystävällisesti.
— Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka tarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa ihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi elämä paljon siedettävämpää.
He pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.
— Tässä on kotimme, sanoi vanhus.
Dina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun ja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat pieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli ripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja kananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.
— Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun pöydälle. — Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain lämmittävää, olethan kovin vilustunut.
Nainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen tylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi vaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli tuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin suloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan ruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja muutamia pieniä kakkuja.
— Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. — Nyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet pian virkistyväsi.
Hän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.