— Minä olen mrs Valter, puheli hän. — Oletko kuullut sitä nimeä ennen?… Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä. — Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa huomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä hetkisen, että pääset uneen.
Dinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt voidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla, kiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli häntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina sulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.
XXII.
Dina kertoi kaikki mrs Valterille. Tämä kuunteli keskeyttämättä.
— Minä olen niin tottunut noihin historioihin, ettei se minua ollenkaan ihmetytä, sanoi hän. — Minneapoliksesta tulee pian samanlainen Sodoma, kuin muistakin suurkaupungeista. Mutta kuinka kauan ne; nuoret keikarit saavat esteettömästi harjoittaa konnantöitänsä, ennenkuin laki tarttuu heidän siipipankkoihinsa sitä minä en käsitä. Kunpa heistä saisi edes yhden merkityksi! Teidän onnettomuutenne on se, että olette nainen ja lisäksi köyhä, sanoi hän katkerasti — ja sellaisen on vaikea saada oikeutta. Sanotaan meillä naisilla olevan paljon oikeuksia täällä Amerikassa. Meitä mielistellään todellakin ja ollaan tekevinään meille ritarillisia palveluksia sekä sallitaan joskus olla mukana, mutta elämän suuriin kysymyksiin nähden jätetään meidät ulkopuolelle kaikkea. Meille ei anneta äänestysoikeutta, jokainen maantienkulkija, mimmoinen juopporatti hyvänsä asetetaan naista korkeammalle. Mutta isänne suhteen ette tarvitse olla huolissanne. Jos hän on hyvä ihminen, täytyy hänen huomata tehneensä teille vääryyttä ja ottaa teidät kotiin takaisin.
— Mutta hän on niin ylpeä.
— Juuri sentähden onkin hänen suojeltava teitä, eikä hän voi epäillä teidän viattomuuttanne. Menen itse hänen luokseen.
— Teettekö sen todellakin? Miten hyvä te olette! Hän pitää minusta niin paljon, katsokaas, ja siksi se oli hänestä niin kauheaa.
— Ja teidän hyväksenne, lapsi, koetamme tehdä voitavamme. Otan selvän siitä, onko mahdollista saada oikeutta laillista tietä. Ja jos se ei onnistuisikaan, mitä merkitsee itse asiassa vieraitten ihmisten arvostelu?
Jos omaisenne tietävät teidät syyttömäksi, osoittavat he sitä suurempaa hellyyttä teille. Ja jos nekään eivät sitä tekisi, onhan hyvä omatunto elämän arvoinen, sillä silloin on Jumala suojaamassa. Jos ihmiset kieltäytyvät jakamasta oikeutta, ei ijankaikkinen oikeus meitä sentään petä. Elämä ei ole suuriarvoinen, jos emme sitä usko. — Se vuode, jolla makaatte, voisi todistaa monenlaisista kärsimyksistä. Monta onnetonta on sillä levännyt ennen teitä. Ne ovat olleet nuoria tyttöjä, joita on väkivaltaisesti häväisty, kuten tekin, toisia, joita on kauniilla lupauksilla houkuteltu, toisia, jotka hetken hairahdus on syössyt onnettomuuteen. Minulla on jonkillainen etuoikeus niiden etsimiseen. Ne tuntevat minut ja tulevat hädissään luokseni, sillä ne tietävät minun pitävän heistä. Toisinaan on minulla niitä talo täynnä. He kertovat minulle kaikki, ja minä voin vakuuttaa, että olen huomannut heissä paljon enemmän hyvää, yksinpä syvimmällekin vajonneissa, kuin niissä, jotka ovat heidät siilien tilaan saattaneet. Miehet eivät välitä mistään. Laki suojelee heitä. Ja vaikka nuori mies hankkii itsellensä kokonaisen haaremin, ei poliisi häntä hätyytä, mutta hänen uhrinsa ajetaan kurjuuteen. Mailmassa on niin vähän oikeutta. Mutta jos omatuntomme on puhdas, voimme pitää päämme pystyssä ja kestää kärsimyksiäkin siksi, kunnes joudumme ijankaikkisen tuomioistuimen eteen.