Dina kuunteli kyyneleet silmissä. Oli niin paljon rohkeutta, koristelematointa totuutta ja sydämellisyyttä noissa mrs Valterin sanoissa, että hän tunsi täytyvänsä rakastaa häntä ja kunnioittaa noita harmaita kiharoita, jotka hänen otsaansa ympäröivät.
— Menettekö todellakin isäni luo? — kysyi Dina. — Minä en uskaltaisi.
— Mutta minä uskallan, sanoi mrs Valter hymyillen. — Odottakaamme kuitenkin ja antakaamme hänen tyyntyä. Hän taitaa olla kovin tulinen. On paras antaa hänen ensin ikävöidä teitä oikein perinpohjaisesti, sitten on helpompi saada häntä järkiinsä. Te jäätte siksi aikaa tänne ja auttelette minua vähän. Meitä on tässä vaan kaksi vanhaa. Jos olette kylliksi voimistunut, on paras nousta. Laitan teille pian jotain toimittamista.
— Kuinka voitte olla niin hyvä, kysyi Dina kurottaen kättään häntä kohti.
Mrs Valter hymyili.
— Meitä ihmisiä moititaan niin pahoiksi, ja kuitenkin liikuttaa meitä pieninkin palvelus. Minkälaista olisikaan elämä, jos ihmiset tahtoisivat elää sovinnossa veljien ja siskojen tavoin? Silloin loppuisivat kaikki rikokset ja kärsimykset ja onni kukoistaisi. Mutta kuitenkin valitsevat useimmat vihan, itsekkäisyyden ja vallanhimon. Minkälaisia hulluja olemme! Valitsemme vapaehtoisesti pahan ja suljemme hyvän ovemme ulkopuolelle. Minua ette saa ylistellä, sillä minä olen huomannut tekeväni suurimman palveluksen itselleni osoittaessani hiukan hyvyyttä toisille.
Mrs Valter poistui ja Dina nousi vuoteelta. Hänen päätänsä pyörrytti, ja eilispäivän kamalat tapaukset muistuivat alinomaa mieleen. Mutta kuitenkin tuntui, kuin olisi pieni toivon säde pilkistänyt hänen pimeään sieluunsa, ja mrs Valterin hyvää tekevä vaikutus valoi rauhaa hänen mieleensä tässä hiljaisessa kodissa.
Tohtori istui jo aamiaispöydässä, kun mrs Valter tuli alas.
— Oletko jo odottanut minua, ystäväni? — kysyi hän. — Olen taas saanut kuulla kertomuksen sitä vanhaa lajia.
Hän kertoi miehelleen, mitä Dina oli hänelle uskonut.