— Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.
— Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.
Vilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.
— Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!
Daniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut vielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai joka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana palasi hän kotiin.
Täällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.
— Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. — Onhan hän ollut asianajaja, hän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole mitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.
— Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. — Hän voi pelastaa meidät, jos pelastus on mahdollinen.
Linner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän liikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.
— Ne roistot! — huudahti hän. — Saadapa ne kynsiinsä!
— Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole ottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei edistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän ja te olette kyvykäs, herra Linner.