Poliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko hajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä vanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa, mutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa. Eivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat kiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä kadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut, että poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta hiipinyt "paratiisin" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi sängyssään.
Yhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen naisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan avata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten tiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen. Tunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari karkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt oven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa oli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän antoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel Nilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen poikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut paperilapussa olevan päällekirjoituksen: "Varkaalle, ryövärille ja fariseukselle, James Plummerille". Sanaakaan lausumatta pisti hän paperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel Nilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi korjasi hänet.
Kun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja valitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki Danielin kirjeen ja luki:
"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet tappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut — ota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. — Se nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan kaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien kyynelistä ja työmiesten hiestä." —
XXVIII.
Eräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa, soitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä valvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.
— Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? — sanoi
Agnes. — Tulkaa sisään!
— Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen, kun menette ulos, sanoi Arne.
— Onko Dina löydetty?
— On, ja… isä…