Arne nousi ylös ja kiitti häntä.
— Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.
— Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin oppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.
— Se on oikein.
— Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä jotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes, kuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani Linnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea vääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.
— Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. — Äitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin sanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.
Agnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä silmillään.
— Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa nyt olisi rohkeutta puhua!… Minä rakastan teitä, Agnes; olen rakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon, että kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne tahdotte jakaa sen kanssani?
Agnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että niihin voi luottaa — kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin odottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä, toverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.
— Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.