— Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?
Agnes nyökkäsi.
— Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne katseessaan levoton väike.
Agnes katseli eteensä lattiaan.
— Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi, mutta… luulen, että saatte.
Agnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen teki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen, pusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan:
— Kiitos, kiitos!
Näytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta lopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin pääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi sitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla vasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne kaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta kamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin kuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen hiuksiansa.
Agnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa, joka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa akkunanpieluksen ja kysyi:
— Rakastanko häntä?