Mutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja pyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin talossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja kun häntä pidettiin "kristillisenä" gentlemannina, tiesi hän mitä tämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia indiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin metsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun sijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.
Sitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja semmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt esiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja ylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana. Plummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että St. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä vesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi sinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan. Ikäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki. Tehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi hänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka oli muuttunut hänelle kultahiekaksi.
Indiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt hänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr Plummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän oli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen itään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään taipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen, sekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti käytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti sahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.
Isä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt erään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään pääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori mies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.
Tyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen ja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Mutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava perhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny Plummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli loistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton olla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät vastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut että hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli muutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä Fanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin osoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän vieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.
Vanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa kreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän kaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa onnesta saada astua pöytään todellisen kreivin saattamana, ja oli aivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit muiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät ja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.
Mrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon rouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin uutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava ja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko esineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä esineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita, orientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli sotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin teki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen moninaisuudellaan ja loistollaan.
Astuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine porraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo kauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut kulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki valaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen vieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja tullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen, pehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine kultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen, jota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen avulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona näytti 30 astetta pakkasta.
Yksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä muistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien koristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon tyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan — mitä taulua näyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla sen hinta — vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja inhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia tuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä kuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien näköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa puitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät nämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki vesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi, oli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle taulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän oli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?
Plummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään voivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla. Mutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut hänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.