Eräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin sydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä loistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat kuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana näkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen pienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista kokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.
Mr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon sisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitää yhden huoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten saisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa oli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa lattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin paljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan tässä "paratiisissaan". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja istua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä piippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan vaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi kiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin päältään.
Mutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi hänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti ja sylkeä sylkiastiaan.
Tytär Fanny ei voinut sietää tätä isän "paratiisia" enempää kuin hänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi "paratiisin" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman tuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin tekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa eli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli itsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän pitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä oli kaikki toiset.
Mr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä itsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan, nauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän koettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa rikkauksillaan.
Jos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen, kuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin toimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun "arvoisan pastorin" oli silloin valituin sanoin puhuttava kunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat kaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi näyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa koetellussa oikeauskoisessa opissa.
Plummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis leikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin sidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat. Siellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin ja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä niiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa, mihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä välin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen lasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia niistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti hän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan itseään Longfellowilla tai Bryantilla "paratiisissa". Ensikertalaiset tuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti. Mutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun kirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin vahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli täysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta. Ihastuneina tästä päähänpistosta menivät "hauskat" vieraat Plummerin yksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen selkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia loistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat vieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä sivistyksen itsestään "paratiisissa", kertoivat meheviä juttuja ja joivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija. Suom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla Plummer nautti kirjallisuudesta.
II.
Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen puille paljaille.
Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan. Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa, sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär, Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan tomuviuhka kädessä.