— Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. — Onko täällä joku?
— Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.
— Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva ja purjehti sisään.
Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi äkkiä ympäri pianotuolilla, ja — siinä seisoi talon poika, nuori Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.
— Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että valkoset hampaat loistivat.
— Kuinka te voitte tulla…? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.
— Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille, vastasi Frank. — Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli unohtanut. — Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.
— Ooh… minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes hämillänsä.
— By Jove! Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus. Ja tehän laulatte, kuin satakieli.
— Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.