— No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli. Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista se olikaan, jota te lauloitte?
— Norjalaisia kansanlauluja.
— Jaha… Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai sävel?
— Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.
— Tehän olette Norjasta, eikö niin?
— Kyllä, herra Plummer.
— Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.
— Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.
— Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin teidän käyvän nahkoihin puettuina.
— Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes voimatta pidättää nauruaan.