Sinulle kuolemaan saakka uskollinen
Charles Bradford."
Fanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä kirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon moninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen, kun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän pääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta niistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti moninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä olikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa! Charles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen äidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä tulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo. Ja miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja kohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin hänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän tahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta. Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei löytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä kappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein hyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas portaita ja asettui "paratiisiin" vievän oven taa. Ei, jumalan kiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta hänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He puhuivat hänelle tuntematonta kieltä. —
Vieras oli odottanut kauan "paratiisissa", ennenkuin mr Plummer suvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään; varmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat toisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:
— Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui molemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.
— Et suinkaan liene George Washington? — kuiskasi hän. — Sen nimen oli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin syntymäpäivänä.
— Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. — Luulit kai, että äiti ja minä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.
Plummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he todellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:
— Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.
— Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.
— Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse itseäsi, niin on isäsi tehnyt.