— Näette, että minä kyllä käytän vettä ulkonaisesti, sanoi hän pyyhkien paksua tukkaansa. — Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä enemmän sisällisesti, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta kainin merkit — hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan — tässä ja tässä — ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te, eli himoitsetteko väkeviä?
— En, vastasi Arne punastuen. — Miksi sitä kysytte?
— Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. — Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi odottamatta muuttua tavaksi.
Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.
— Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin — Jumala armahtakoon — liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä pelastaa.
Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti hangata kasvojaan pyyhkeellä.
— Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.
Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.
— Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette. Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä. Täällä sisässä on jotain — Linner löi rintaansa — joka sykkii kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.
Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.