— Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? — kysyi hän äkkiä katsoen Arnea.
Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.
— Se on oikein — jatkoi Linner. — Ilman sitä toivoa ihminen menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa. Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös, ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.
— Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan itkenkin, sanoi hän. — Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän kuorman… Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. — Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä näemme sielumme silmillä.
Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.
— Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi hän… Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin. Minä syön sillä aikaa aamiaista.
Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.
— Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen, että sitä voisi vieraalle tarjota.
Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.
Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi, mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.