Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:
— Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon, se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään. Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette koskaan saavuta kunnian kukkuloita… Mutta meidänhän oli pidettävä jumalanpalvelusta. — Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani ruoanjätteet hyllylle.
— Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa, ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään. Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää business-mies ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia. Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne, nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja koko ankaran todellisuuden.
Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle lattiaa ja huudahti:
— Kadotkaa seinät!
Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.
— Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. — Niitty on täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa. Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana, ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä kertautui se, mitä Linner oli puhellut.
— Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin, punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä ihana Mozart!
Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.
— Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita, kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!