Linner jatkoi soittamistaan.
Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja itkenyt — sanoi hän hiljaa — älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan kansan pojan hengen tuotetta.
Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä, lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä surumarssilla.
Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
— Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken katkeruuden — sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme, tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien…
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän nousi taas seisoalleen.
— Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään todellisuuteen, sanoi hän. — No niin, antakaapas minun nyt kuulla soittoanne.
Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko hän nyt, kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa, sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.
— Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.
Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella aina toden ja oikean puolesta.