XV.
Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:
— Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren
Plummerin kanssa?
— Kuinka voit sellaista ajatella, isä? — kysyi Dina punastuen.
— Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.
— Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.
— Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti hymyillen. — On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia. Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.
— Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? — kysyi Dina.
— Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. — Olen sen kalliisti ostanut. Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa on nälkäisten petoeläinten maa… — Hetken hiljaisuuden perästä hän jatkoi: — En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt, ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona". Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin, kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja alkoivat itse ajaa niitä pataan. — Isoäiti osasi myös soittaa, ja siellä minä opin puhaltamaan huilua.
Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä, mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.