Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme. Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa. Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.
Kun sitten tuli kaksi pienokaista, — ne, jotka siellä kirkkomaassa lepäävät — eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi. Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta. Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan. Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat, jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä sinua enää.
— Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.
— Mutta voit olla huoleti minun takiani.
— Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki esteet.
— Koetan olla varuillani, sanoi Dina. — Mutta kerro edelleen, isä.
Miten sinun sitten kävi?
— Minun… — Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät, pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta. Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä. Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa. Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt. Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini, jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat, mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään, mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.
Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen. Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla. Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin, ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi, ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.
Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla rauhassa, ovat luetut.
— Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.
— Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja Arnea, tänne, vastasi isä. — Ja muutakin iloa on minulla ollut, lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. — Olen sanonut heille totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen hengenvetooni asti.