Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.
— Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. — Olipa onni, että tapasin teidät kotona.
— Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja tarjosi Frankille tuolin.
— Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi Frank istuutuen. — Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.
— Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.
— Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin puhella kanssanne.
— No-o!
— Teillä on tytär, mr Nilsen… tavattoman kaunis ihmis-suvun eksenplaari…
— Mitä hänestä? — kysyi Daniel tuimasti.
— Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen rakastunut häneen.