Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm — — hm — yhtä tumma ja musta hänkin oli — Aslak nimensä oli. Herra Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei katsellut Liviä.
"Ei, sitä hän ei sanonut".
"Vai niin — älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon huomenna puhua hänen kanssansa".
Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä tulet puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, — "no niin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni? Se on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun sisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä lintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin joutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli tietää mitä äiti on sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn yhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.
TOINEN LUKU.
Kun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja katsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta tointui kohta:
"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua katselemassa".
"Eipä juuri — tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit".
"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista vuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan".
"Kuinka muuten voit?"