"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei tietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän olisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".
"Minä en kärsi hänen silmiänsä".
"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut muuta kuin liikuttaa ihmistä".
"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle; mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.
"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata', ja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut hänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on häntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa, vaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin sormellani kantaa".
Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui laimeasti hänen käteensä, sanoen:
"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on eroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja hienot".
Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".
Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.
"Oo — se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.