"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.

"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin turhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä sinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu", lisäsi hän. "Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana".

"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! — Kas tässä on vaatemytty, sen minä otan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi".

"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. — Hyvää yötä siis, voi hyvin".

Liv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja kuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan. Hyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle, tirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri pilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä solakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita kasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä ja nosti sitä uhaten.

Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli
Liviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.

"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän, "kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän kulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä ilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi kulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi, kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".

"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa ruokaa ja vuoteen?"

"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä oli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi, kunnes taas voisi nousta".

"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? — No niin, hän osasi puhua puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"