"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?"
"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä. Milloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka ilta kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja toista, näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi syönyt, että saan vadin mennessäni?"
"Kiitos siis tästä hetkestä!"
"Ei kiittämistä".
Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli. "Tuopa vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää sormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä oli että sain sen tietää". — Hän makasi vähän aikaa. "Uh! — tämä käy jo kohta ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos mun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin — leikki ei olekaan niin hupainen, kuin luulin — tule nyt äiti pitämään minulle seuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".
Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.
"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.
"On".
"Mistä olet sen nimen saanut?"
"En tietä".