Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.

Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos, hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla, niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.

Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.

Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan, joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".

"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin ilmakin olisi parempi".

Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.

"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon päästä.

"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".

"Tarvitsisit välistä vähän apua".

"Apuako? — Apuako tässä autiossa? — Ja paitsi sitä ihmiset kammovat isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".