"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt vanhaksi".
"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"
"Noo — kylään ei ole niin pitkä matka".
Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.
"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta, kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä — sinä lapseni".
Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä, "minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen missä sinä et olisi onnellinen".
Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".
Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi paukahtaen auki.
"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".