Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili, hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa, enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit! Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten, itkien ja parkuen.
"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi vieraiden luona, kuin sinun luonasi".
"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla — hän pisti isäsi kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.
Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.
"Sinä olet oikeassa joka sanassa — sano häpeä minulle vain, äiti, mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon. Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:
"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"
Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä polttavilla silmillään — "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! — Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin — Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua — Liv — kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". —
Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä, silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:
"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole kukaas Rommanisael sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia, palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.
"Ho — hoo —", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".