"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.
"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt olet päässyt".
Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja polki jalkaa.
"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin, niin — hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan musta kuin nyt".
Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.
"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun. Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita vuoteellesi, — niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni, johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"
Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille, tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.
"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha — haa — noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta, näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo — — Ha — haa — mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu! Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. — Sinun täytyy vihata heitä, sanon minä — niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea Rommanisael [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei, kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään, tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.
Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta, se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös, hän oli vallan kalpea.
"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan eteenpäin.