"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin?
En voi sitä elättää talven yli".
"Pitäisikö minun?"
"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia sanoja sanottuansa Gunnar meni.
Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi. Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv — Liv —", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua, pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! — kuinka ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut olisi, näki hän vaan pimeyttä.
NELJÄS LUKU.
Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli. Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara. Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.
Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä. Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset. Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.
"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas tässä —" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi, jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.
"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".
Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai mikäs sinua vaivaa?"