"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu istuessaan luonasi?"
"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli hän.
Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.
"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta, nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa. "Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"
Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän; sillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".
"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin varsa, mutta sitten —" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui ajatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa jotain päältänsä. — "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä kaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä mitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"
"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina, hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".
Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn, oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin. Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.
Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän hämillänsä,