"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".
"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun kauniilla vahvalla äänellä.
Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".
Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili Aslakille sanoen:
"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. — Aslak leikki lakkinsa kanssa. — "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv hetken perästä.
"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen saat kuulla, sillä se on hauska juttu. — He tulivat kerran erääsen häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat. Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet tappoi". — Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä, jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.
"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.
Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha — ha — sen voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv. Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista, ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"
Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.