"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa mustalaisista, Liv", — jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita hakkaamaan huomiseksi".
Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.
Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa, hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.
"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"
Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.
"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv hymyillen.
"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi puukolla pöytään.
"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.
"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai kadottanut. Liv tuskastui.
"Ethän puhune totta?" sanoi hän.