"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon tästä", sanoi Liv.
Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.
"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.
"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä", vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja seikat selviävät noin vähitellen".
Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän, "mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et saa suuttua siitä, että sanon sen sulle — mutta minusta tuntuu niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä olet. Mistä luulet sen tulevan?"
Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja, Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois, mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv meni takan luo ja pani padan tulelle.
Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.
"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.
"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen takan vierestä.
"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui hermottomana.