Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.
"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin vähän rahaa tänään kevät-työhön".
"Etkö siis saanut mitään?"
"Saanutko? — Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.
"Vaan anna mennä — anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun valittaa, Herrani — älä anna mun valittaa — ainoastaan olla väkevä ja kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän kauan.
"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.
Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.
"Mainitsit Aslak'in — niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies, kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen päätänsä muutaman kerran.
"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.
"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.